Sunday, January 28, 2018

Maaseudun väkeä



Maaseudun vähemmän tunnettua väkeä

Hercules, pieikokoinen mutta vahvajalkainen maalaishevonen, Andien rinteiden kiipeilijä ja punaisen maan kyntäjä heräsi joka aamu harja letitettynä. Kuka tai mikä sen letitti ei ollut varmaa tietoa, mutta maaseudulla asui vahvasti uskomus tontuista tai maahiaisista, joita espanjalaiset kutsuivat duendeksi. Duendet olivat luonnonhenkiä eivätkä kuuluneet ihmissukuun tai eläimiin; sukua ilman muuta kelttien keijuille (fairies) ja elivät enemmän tai vähemmän sovussa maalaisväestön kanssa; etenkin mestiisien, koska intiaanit eivät olleet heille tuttuja ja heidän henkiolentonsa liikkuivat eri sfääreissä. Epäilemättä tarvittiin tippa iberialaista verta että vanhan mantereen henkioliot muuttaisivat asumaan vuorten rinteille, palmupuiden katveeseen, meiramin ja vuorimintun tuoksuun ja vanhat tuotetut mielikuvitusolennot sopeutuivat ja muuttivat muotoaan ja keksivät uusia kujeita miten huvitella niiden vuosisatojen aikana kun instagramia ja facebookia ei vielä ollut olemassa. Yleensä duendet olivat suhteellisen harmitonta luonnonkansaa; he letittivät hevosten harjoja, sitoivat niiden häntiä solmuun, säikyttelivät ja johtivat munivia kanoja harhaan, mutta yleensä he olivat eläinten ystäviä ja tulivat suhteellisen hyvin toimeen maalaisväestön kanssa.
Itkijänainen (La Llorona) joka myös tunnetaan Kolumbian maaseudulla on myös iberialaista kansankulttuuriperimää ja erittäin tunnettu muissakin latinalaisen amerikanmaissa, etenkin Meksikossa. Äiti joka on hukuttanut lapsensa ei saa sielulleen rauhaa vaan valittaa jokien, lähteiden ja purojen rannalla ikuisesti kuuluu samaan kategoriaan kuin näkki, irlantilaisten banshee ja suomalainen rantapiru. Tarkoituksensa on luultavimmin ollut pitää uimataidottomat pikkulapset poissa syvien vesien ääreltä. Itkijänainen esiintyy monena eri versiona ja joissakin niistä hän vaeltaa öisiä katuja tai viidakkopolkuja itkien murhaamiansa lapsia. Itkijänaiseen liittyy aina joku traaginen rakkaustarina; naiset eivät helpolla surmaa omia lapsiaan, ellei sitten mielenhäiriössä, jonka taas onneton rakkaus voi aiheuttaa.
Yksijalkainen (La Patasola) on myös naispuolinen metsäneläjä, joka esiintyy kauniin ja viettelevän naisen hahmossa ja houkuttelee metsästäjiä ja samoilijoita syvemmälle viidakkoon ja eroon tovereistaan; muuttuu sitten hirviöksi jolla on puujalka ja joka vampyyrin hampaat ja joka imee veret uhriltaan ja syö ihmisen lihan. Samantapainen metsän rouvahahmo kuin esim ruotsalaisten huldra. Puujalka liittyy hänen menneisyytensä pahana naisena tai viettelijättärenä jota on rangaistu operoimalla häneltä pois jalka.
La Marimonda tai Madreselva on myös viidakkoon ja kasvullisuuteen liittyvä hahmo joka houkuttelee varomattomia vaeltajia aina vain syvemmälle viidakkoon jonne he sitten menehtyvät. Jokaisesta on lukemattomia eri versioita eri puolella Kolumbiaa ja sekä Tyynen Meren että Atlantin rannikon afrikkalaisperäiset väestöt ovat tuoneet myös omat Länsi-Afrikkalaiset taikauskonsa ja maagiset hahmonsa ja kaikki tämä sekoitettuna alkuperäisiin amerintiaanien kansanperinteeseen, iberialaiseen perinteeseen ja yleensäkin eurooppalaisten mukanaan tuomaan suulliseen perimään on luonut erittäin rikkaan ja monimuotoisen kansantaruston jossa luonto ja magia ovat koko ajan läsnä.
”On olemassa noitia ja vaikka niitä ei olekaan niitä on ” sanoo kolumbialainen. Siksi García Marquezin maaginen realismi ei tunnu lainkaan liioitetulta. Arkipäivä on täynnä pieniä tapahtumia jotka voivat, tai sitten ei, tuottaa hyvää onnea tai huonoa onnea tai sitten ei kumpaakaan. Kaikki mahdollisuudet on aina otettava huomioon. Itkijänaisen läsnäolo jossain tietoisuuden laidalla ennustaa kuolemaa, omaa tai jonkun toisen. Täysin mahdollista. Musta perhonen joka lentelee illansuussa makuuhuoneeseen avonaisesta ikkunasta on murheen sanantuoja: murhetta ja surua on aina ihmisen elämässä ja perhonen on voinut olla hieman etuajassa tai hieman myöhässä. Suolaaminen on vanha perinne: vihollisen valloittama kaupunki poltettiin maan tasalle ja ja maaperä jolle kaupunki oli rakennettu suolattiin ettei edes ruoho siihen enää kasvaisi; tämän tiesivät kaikki historian valloittajat ja se että suolaaminen ei edistä kasvua ja kehitystä ei välttämättä ole mitään taikauskoa. Vasta silloin kuin halutaan jotain pahaa tapahtuvan ja suolataan miehen sänky, vaatteet, kengät ja vaatekaappikin niin voi sanoa että ylireagoidaan.
Synnyttämiseen ja pienten lasten hoitoon liittyy erittäin paljon taikauskoa ja uskomuksia; vanhojen naisten uskomuksia, joissa on usein totuuden siemen. Pienille vauvoille laitetaan lasihelmistä tehdyt rannerenkaat, vuorilla shamaanien siunaamat, suojelemaan lasta Pahalta Silmältä. Uskotaan että riittää että joku katsoo pahalla silmällä lasta, jos hänellä on riittävästi pahan voimaa, hän voi aiheuttaa lapselle sairauden tai jopa kuoleman. ”Noitia on, koska heitä on” sanoo kolumbialainen nuori keskiluokan äiti ja vie sylivauvansa jonnekin laitakaupungin kansanparantajalle, koska pediatri ei kirjoittanut antibioottia vihreään nuhaan. Samalla voi pyytää noitaa tekemään joku amuletti tai lääke miehen uskottomuutta vastaan. Kaikki mahdolliset keinot hoitaa asiat ja parantaa tilannetta on otettava huomioon ja olisi tyhmää ja yksinkertaista laittaa kaikki munat samaan koriin ja uskoa vain tiedettä ja lääkäreitä kun muitakin vaihtoehtoja on.
Maaseutu ja kaupunki ovat kaksi eri maailmaa ja urbaani kaupunkikulttuuri joka amerikkalaistuu päivä päivältä ja jossa vanhat iberialaiset perinteet ovat saaneet väistyä pohjoisesta tulleen massakulttuurin tieltä luovat molemmat omat legendansa ja myyttinsä.

Sunday, January 14, 2018

Andien ylitys

Andien ylitys


Tuleva appeni tarjosi meille bussimatkan firmansa työntekijöiden kanssa lomakeskukseen Magdalena-joen rannalle Hondaan, keski-Colombiaan Bogotasta n. 100 km koilliseen. Sinne oli 10 tunnin bussimatka Calista Armenian ja Ibaguen kautta kautta keskimmäisen vuorijonon yli jonka korkeinta paikkaa Calarcán ja Cajamarcan välillä kutsuttiin Linjaksi (Alto de La Linea). Tämä Andien sola johon nyt ollaan rakentamassa Etelä-Amerikan pisintä tunnelia (8625 m) tarjosi herramme vuonna 1971 45 kilometriä viidakon reunustamaa kaksisuuntaista asfaltoitua tietä joka varsinkin öiseen aikaan oli suorastaan vaarallinen: liikenne, sumu, tien kapeus ja huonokuntoisuus yhdistettynä maantierosvojen iskuihin yön pimeinä tunteina huonosti valaistulla tai täysin pimeillä osuuksilla ja sadekautena maanvyörymät tai syöpyneet ajoradan reunat jotka murtuivat pudotellen mutaa ja kivia rotkoihin. Tämän korkean paikan yli kulki bussimatkamme lomakeskukseen, uima-altaille ja ravintoloihin Magdalena-joen varrella. Tosin olin vasta 23-vuotias ja en osannut edes pelätä.

Olimme lähteneet matkaan aikaiseen iltapäivällä, heti siestan jälkeen ja vuokrabussiin keräytyi vakuutusyhtiön jengiä kolmisenkymmentä aikuista, lasta, nuorta ja vanhaa. Kuljettaja oli keski-ikäinen mestiisi jolla oli pulisongit ja ruutupaita, lippalakki ja aurinkolasit. Bussi ei ollut nykyaikainen pullman tai coach; ei vessoja eikä turvavöitä ja meille sanottiin että jos tuli vessaan paniikki niin kävisimme ilmoittamassa kuskille ja tienvierellä oli viidakkoa ja sokeriruokoviljelmiä jonne voi pienempiä asioitaan toimittaa näkösuojassa ilman suurempia vaikeuksia. Vessapaperi oli parasta olla mukana omasta takaa. Senhän mekin jo tiesimme; tienvierivessoissa vaikka olikin juokseva vesi oli harvoin vessapaperia ja vetomekanismi erittäin usein epäkunnossa: saastaiseen huoltoasemavessaan verrattuna puhdas sokeriruokopelto käärmeineen ja muine ötököineen oli selvästikin miellyttävämpi vaihtoehto.

Alkumatka kohti pohjoista kulki sokeriruokoviljelmien halki ja seuraten Cauca-joen uomaa kohti Andien keskimmäistä vuorijonoa, Cordillera Central, Pereiran kapunkia ja sieltä edelleen Armeniaan ja kohti yöllistä Andien ylitystä Ibaguehen ja sieltä pohjoiseen kohti Hondaa. Laakson suuret viljelmät jotka alussa olivat juuri sokeriruokoa vaihtuivat puuvillaan, ananakseen, hamppuun, soijaan ja viinirypäleviljelmiin ja taustalla siintävät vuoret tulivat aina vain lähemmäksi. Matka kulki ohi El Paraiso- haciendan jonne Efrain Jorge Isaacsin kuolemattomassa novellissa ”Maria” kiirehti Buenaventuran satamasta kun sana Marian kuolemansairaudesta tuli hänelle Englantiin jossa hän oli opiskelemassa lääkäriksi. Laakson pohjoisosa on paitsi maanviljelysaluetta myös täynnä pikkukaupunkeja ja pysähdyimme iltapäiväkahville ja pissapaussille keskisuuressa kahvinviljelykaupungissa ennen Armeniaan kääntymistä ja sitten vielä iltapalalle ennen Andien ylitystä ja Linjan uhmaamista keskiyöllä.

Seurue menossa pitkää viikonloppua viettämään La Hondaan oli hyvällä tuulella ja matkajuomia maisteltiin, laulua kaikui ja kaikki yhtyivät ”Señora Maria Roosaaaaaaaan”. Me emme maistelleet väkeviä, minulla oli vatsa kipeä ja ameeboja ja vessahätä, Fabian ei uskaltanut juoda aguardienteä ettei hänen hepatiitin heikontama maksansa vaan poksahtaisi ja anoppi istui apin vierellä ja piti huolta että ukkeli ei alkanut juopottelemaan. Hauskaa meillä oli tosin kuitenkin. Calarcáhan tulimme alkuyöstä ja La Linean portille asetettu varoituskyltti katulampun alla oli vaikuttava: kaksimetrinen peltinen viikatemies mustassa hupussa ja kaavussa ja kyltti: ”vaarallinen tie, aja varovasti”.

Ylitimme solan keskiyöllä, sateessa ja pimeydessä ja vatsanväänteissä. Laulajat olivat hiljentyneet, liikenne lähes olematon. Jokunen rekka ajaa jurnutti perässämme kolmekymmentä tai hiljempaa, pitkällä matkallaan Buenventuran satamasta Tyynen Meren rannalta, lastissa kiinalaista laatutavaraa pääkaupungin Bogotan markkinoille. Letkassa ajaminen tavallaan antoi tiettyä turvallisuuden tunnetta. Nukahtelin hetkisiksi kun vatsanpoltot hellittivät ja ameebani asettuivat keräämään voimia seuraavaa hyökkäystä varten. Jättisaniaiset hipoivat märkää ikkunaa vuorenrinteen puoleisella paikallani. Kerran bussi pysähtyi kokjonaan kun joku yöllinen viidakon asukki löntysteli hiljaa tien pokki. Jättilisko? Jaguaari? Capybara? Ehdimme nähdä vain vilauksen sen varjosta.
Aamu oli jo sarastamassa kun lähestyimme Cajamarcaa Toliman provinssissa ja pahin oli ohi. Olimme ylittäneet Linjan. Pysähdyimme aamukahville ja pääson vihdoinkin vessaan. Saastaiseen, rikkinäiseen, haisevaan vessaan joka oli kuitenkin kuin taivaan sivuliike ja oli siellä juoksevaa vettä ja saippuaa ja sain itseni taas ihmisen kuntoon. Häpäisemättä itseäni.

Jatkoimme matkaa päällystettyä tietä joka seuraili summittaisesti Magdalenan rantaa; vuorten hyytävä kylmyys oli väistynyt ja ilmasto oli taas trooppista. Takit tungettiin takaisin kasseihin ja aurinkolasit ja lierihatut otettiin esille. Jokaisessa kylässä kaupustelijat juoksivat bussiamme kiinni ja tyrkyttivät tavaroitaan bussin ikkunoista: vesipulloja, mehukkaita, makeita mangoja, papayaviipaleita, ananasviipaleita, guavia, appelsiineja, rasvassa paistettuja piiraita ja maissikakkuja ja kauppa kävi heti kun bussi joutui pysähtymään risteyksissä tai kuoppaisella tiellä hiljentämään vauhtiaan. Perille lomakeskukseen tulimme aamupäiväkahvin aikaan ja saimme meille jaetut huoneet; veimme matkatavarat huoneeseen, vaihdoimme uimapuvut päälle ja suoraan altaisiin.

Kolme päivää uimme, söimme, joimme ja seurustelimme uima-altailla, mutta valkoinen ja ruusunpunainen suomalaisnahkani selviytyi grillauksesta suhteellisen hyvin.Taisin ymmärtää viettää paljon aikaa ruohokattoisissa pöydissä korkea hedelmädrinkki kädessäni ja ruokkien itsetuntoani monien katseiden kohteena. Mitäköhän ne miettivät kun ne katselivat minua? ”Tuossa tuo gringa joka juoksi lujaa kohti vessoja Calarcássa?”

Lounaalla saimme ”viudo de pescado”- paikallista kalaruokaa, jossa jokikalaa (capaz, bocachico tai bagre) oli haudutettu pitkään tomaatti/sipuliliemessä suuressa kattilassa kassavan ja keittobanaanin, perunan ja yrttien kanssa ja sitten riisipedillä ja avokadosalaatin kera lautasille annosteltuna. ”Leskeksijäänyt kala” ei muistaakseni tehnyt minuun silloin vielä suurta vaikutusta, kuten ei muukaan kolumbialainen perusruoka jonka valmistaminen alkoi formulalla ”otetaan yksi suuri keltasipuli ja kolme tomaattia....” Tässä jokikalaruuassa oli vielä Andien laakson muta ylimääräisenä mausteena.

Paluumatkalla pysähdyimme La Doradassa, toisessa Magdalena-joen rantakaupungissa, ostimme jättimangoja, hunajaisia ja aromikkaita ja ajoimme toista reittiä Manizalesin kautta takaisin kotiin. Manizalesissa joku kysyi minulta mistä olin kotoisin ja muistan omaksi ällistyksekseni vastanneeni että Calista. Ihonvaihto oli alkamassa ja vuosia ei ollut vielä mennyt kovinkaan monta. Metsä oli harventumassa sielustani, mutta juuret olivat jäljellä. Juuret jotka olivat syvällä taigan maaperässä, fennoskandinaavisessa graniitissa. Manizales oli viehättävä, keskisuuri Andien ja kahviviljelyalueen kaupunki, rakennettu kukkuloille ja kadut etupäässä ylämäkeä tai alamäkeä, manizalitat (kaupungin naisväestö) olivat tunnettuja muodokkaista sääristään, joissa oli hyvin kehittyneet pohjelihakset ja taidostaan tasapainotella mukulakivikaduilla ja lohkareisilla jalkakäytävillä sekä ylä- että alamäessä stilettikoroilla ja minihameessa taittamatta niskojaan Toinen asia mikä tulee mieleen Manizalesista oli tuomiokirkon rakentaminen josta ei tahtonut tulla koskaan valmista, kun pappi laittoi saamansa rahat parempaan tarkoitukseen (omaan taskuunsa?) vuosikymmenien ajan




Friday, January 12, 2018

Elämää aikasiirrtymässä luku 2


Elämää aikasiirtymässä, luku 2

Aika ja paikka olivat nyt muuttuneet; punasilmälento Miamista Caliin oli vaihtanut minut paitsi maantieteellisesti myös ajallisesti toiseen maailmaan. Mikään ei ollut enää tuttua, turvallista, helposti käsiteltävää. Kahdeksan kuukautta aikaisemmin olin lentänyt Atlantin yli Suomesta; opintoni Turussa olivat sujuneet kohtalaisen hyvin pienistä alkunikotteluista huolimatta ja minusta oli ollut tulossa historian ja englanninkielen maikka (miksiköhän niin monesta luokkatoveristani tuli opettajia Suomessa?) ja olin päättänyt että se ei ollut se elämä mitä halusin: suuri maailma kutsui seireeninlauluillaan, Woodstockin festarit oli menossa, Janis Joplin ja Joan Baez lauloivat ja minulla oli jo valmiiksi kukkafarkut ja liikaa mielikuvitusta. West Palm Beach oli ollut uusi maailma, uusi aika ja uusi paikka ja nyt kun olin oppinut kielen ja koodit,olinkin taas uudessa maailmassa, uudessa paikassa ja aika oli liukunut kymmenen vuotta taaksepäin kalenterissa. Adamo ja Sandro lauliovat radiossa ja kaikki hipit olivat kotoisin jostain muualta. Paikalliset nuoret miehet pukeutuivat kauluspaitoihin ja suoriin housuihin, solmioon ja kiilloittettuihin kenkiin ja tuoksuivat kölninvedeltä. Resufarkut ja hipit ja kampaamattomat ja parrakkaat olivat tulleet jostain muualta ja heille hieman hymähdeltiin. Minä ja Kelly kävelimme kadulla shortseissa ja sandaaleissa ja hihattomissa topeissa paahtavan auringon alla ja erosimme suuresti muusta jengistä: naiset olivat pukeutuneet leninkeihin tai jakkupukuihin ja sukkahousuihin; kengät ja laukku samaa väriä. Paljaat sääremme aiheuttivat paitsi pahennusta, mutta myös ihailevia katseita. Tietenkin kulttuurieron lisäksi kysymyksessä oli turistin ja työssä käyvän kanta-asukkaan välinen ero: toisaalta vapaa ja villi elämä ei ollut saapunut vielä Kolumbiaan saakka. Ikäisemme nuoret, työssä käyvät ja opiskelevat, asuivat kotona, mamma oli perheen matriarkka, kotiapulainen valmisti ateriat, pesi pyykin ja siivosi heidän huoneensa. Ikätoverimme kävivät messussa sunnuntaiaamuisin perheensä kanssa, tekivät ristinmerkkejä, pukeutuivat säädyllisesti ja ottivat kylmiä suihkuja kello viisi aamulla. Seksuaalinen vallankumous ei ollut löytänyt tietään tänne ja tytöt ja naiset olivat vieläkin lain silmissä miehen suojatteja. Minun luokkaretkeni oli vasta alkamassa.

Voit ottaa tytön pois metsästä, mutta et koskaan metsää kokonaan pois tytöstä” tapaan sanoa. Silloin, kauan sitten, 22-vuotiaana halusin vain luoda itseni alusta saakka uudelleen, kiskoa nuo puut juurineen sisäisestä metsästäni. Kuinka monta kertaa ihminen voi keksiä itsensä uudelleen; luoda nahkansa kuin käärme, jospa Carlos Fuentes joka kirjoitti Cambio de Piel-romaanin tiesi jotain asiasta. Minun nahanluontini oli vasta alussa, vai oliko kysymys uuden kerroksen kasvattimesta keltaiseen sipuliin? Vai olimmeko me evakkojen lapset keveämpiä kavioiltamme ja helpommin sopeutuvaisia uuteen ympäristöön kuin esim. hämäläiset tai varsinais-suomalaiset veljemme ja sisaremme?

Kolumbia oli juuri siirtymässä sotilashallinnon ja sitä edeltäneen väkivaltaisuuksien ajan (La Violencia) jäljiltä keinotekoisen linnanrauhan kautta normaaliin demokraattiseen poliittiseen elämään. Konservatiivit ja liberaalit olivat hallinneet vuorotellen kaksitoista vuotta ja järjestely oli kaatumassa omaan kömpelyyteensä. Maassa oli juuri olleet vaalit ja konservatiivien kandidaatti Misael Pastrana saanut minimaalisen voiton; opposition edustaja entinen kenraali Rojas Pinilla ja hänen kannattajansa huusivat sutta ja kaupunkisissiliike M-19 eli Movimiento 19 de Abril sai alkunsa. Oliko vaalien tulos rehellinen ja oikea, siihen kysymykseen emme tule koskaan saamaan vastausta. Todennäköisesti vilppi oli laajalle levinnyttä, mutta olisiko lopputulos ollut sen parempi jos Rojas Pinilla olisi voittanut? Joka tapauksessa Kolumbian poliittinen elämä ja yhteiskunnallinen kehitys sai rajun töytäisyn jota eivät edes liberaalipreseidentin, Alfonso Lopez Michelsenin hyvät vuodet seitsemäkymmentäluvun puolivälissä pystyneet korjaamaan.

Meitä ei silloin vielä politiikka kiinnostanut. Etsimme töitä ja työmarkkinat näyttivät lähes kohtalaisilta. Englanninkielen opettajista oli suuri puute ja ammattitaidon tai koulutuksen puute ei ollut mikään ongelma. Tärkeintä oli osata puhua kieltä ja aksenttikin oli ok, kunhan se ei vain ollut espanjankielen pohjalta. Minun englanninkielen taitoni oli uunituoretta tavaraa ja vaikka puhuinkin jo sujuvasti, katu-uskottavasti, niin minulta puuttui varmuutta ja itsestään selvää tuntumaa kieleen, ei-synnynnäisenä puhujana. Toisaalta, koulussa hankittu vankka kielioppi oli perustana. Kävelyetäisyydellä oli ainakin neljä englannin kielen opistoa aikuisille ja opettajat olivat suurelta osaltaan usa-amerikkalaisia nuoria, joillakin oli college-opinnot takanaan, jokuinen ehkä muodollisestikin pätevä, mutta suurin osa oli liikkuvaa tuntityövoimaa. Centro Colombo-Americano, josta veljeni oli saanut työsopimuksen oli suurin; siellä myös koulutettiin paikallisista opettajista englanninkielen opettajia ja rakennuksen toisessa kerroksessa oli Yhdysvaltojen hallituksen paikallinen vakoilu (tiedoitus) toimisto. Minäkin pääsin sinne head start-kurssille: Colombia oli hiljakkoin saanut sopimuksen useiden Calin yksityiskoulujen englanninkielen opetuksesta ja he tarvitsivat kouluihin lähetettävää työvoimaa. Kelly ja Mike saivat palkattua työtä melkein välittömästi toisella puolella katua olevasta Meyer Language Centeristä, joka palkkasi ainoastaan synnynnäisiä englannipuhujia. (Paikalla sijaitsee nyt Palacio Rosa- arkkitektooninen painajainen joka rakennettiin upean valkoisen koloniaalisen rakennuksen sijalle). Muutaman kadun päässä pohjoiseen samansuuntaisella paralleelilla sijaitsi Teacher's English Center, jonne pääsin myös treenaukseen: istuimme tuoleilla ja kuuntelimme kun omistaja ja pääopettaja, argentiinalainen vanhempi mies luennoi meille miten englantia opetettiin. Muutaman minuutin päässä majatalolta, Avenida de las Americasin suuntaan, sivukadulla juuri ennen Kuudetta Avenidaa oli Harris English Institute, jonka omisti kanadalainen Donnie Harris joka oli mennyt naimisiin paikallisen rikkaan perheen tyttären kanssa; nyt Ma. Cristina Harris ja Donnie Harris opettivat englantia vuokratalossa Avenida Sextalla ja bisnes pyöri hyvin. Donnielta sain ensimmäiset palkalliset tuntini.
Donnie oli kehittänyt oman metodinsa englanninkielen opettamiseen: ”Ei sinun tarvi olla maailman paras opettaja. Riittää kun oppilaasi poistuvat tuntisi jälkeen luokkahuoneestasi jutellen keskenään, nauraen, hymyillen, iloisina, tyytyväisinä. Tyytyväiset oppilaat palaavat joka kuukausi shekkivihko mukanaan.” Muuten metodi perustui keskusteluun ja kaikki sanat jotka olivat uusia kirjoitettiin taululle. Opettajan rooli oli johdatella keskustelua, korjata ääntämistä, auttaa lauseiden muodostuksessa ja olla hauska ja oppilaiden kaveri. Vuosien mittaan minusta tuli sekä hyvä seromoniamestari että opettaja, mutta ensimmäiset luokkani muistan vieläkin hyvin: todennäköistä on että opin enemmän espanjaa kuin oppilaani englantia.
Muutimme Casa del Viajerosta kymmenen korttelia pohjoiseen, Searsin takana sijaitsevaan kerrostaloon, kolmastoista kerros, tietenkin, ja hissi joka toimi. Sain oman makuuhuoneen jossa oli sänky ja piironki ja sisäkatossa palkit ja ikkunasta näkymä yli kaupungin keskustasangolle ja kaukaa häämöttäville keskimmäisen kordilleran vuorille. Olohuoneesta oli näköala läntiselle kordilleralle jonka takana oli Tyyni Valtameri. Illansuussa nuo vuoret muuttivat väriään vihreistä ja ruskeista lilan ja tummansinisen eri sävyihin kun aurinko laski niiden taa valtamereen ja usva alkoi laskeutua vuorten rinteille. Los Farallones de Cali, trooppisen metsän peittämät vuoret alemmilla rinteillä, ylempänä paljaat huiput, vasemmistosissien piilopaikat rotkoissa ja pienten lentokoneiden hautausmaa rinteillä ja vuorten juurilla (nyt luonnonpuisto). Istuin ikkuna auki kun tuuli ulvoi vuorilla ja sumu laskeutui ja The Kingston Trio lauloi nauhalta ”way out here they have a name for wind and rain and fire, rain is Test, fire is Joe and they call the wind Mariah” Todellakin, tuulen valitus vuorilla kuulosti kuin siellä olisi ollut kuolevia ihmisiä. Profetia mistä tuli totta, mutta minä en enää ollut siellä.
Ensimmäiset kuukaudet Laakson Ladyn vieraana olivat täynnä uusia elämyksiä. Imimme itseemme uusia vaikutuksia kaikilla aisteillamme. Maailma oli uusi ja meillä oli niin paljon opittavaa. Pohjoisen hillityt ja kontrolloidut värit, suomalainen siniharmaaa talvinen taivaanranta oli muuttunut ensin Floridan nopeasti saapuvaksi illaksi, nyt Farallonesien taakse piiloutuva aurinko värjäsi taivaan oranssista vaaleanpunaiseen, sitten lilasta violettiin ja lopuksi tummansiniseen joka tuskin erottui tummaa taivasta vasten, ellei siihen olisi ripustettu usvaisia pitsiverhoja. Idässä auringonnousun aikaan ja kun sää oli hyvä ja taivas kirkas, häämöttivät lumipeitteiset Toliman ja Huilan vuorenhuiput. Ruoho oli vihreämpää, bougainvilleat ja oleanderit koristivat katujen reunuksia hyvinvoivissa esikaupungeissa ja etupihat oli usein rajattu matalalla pensasaidalla: kokapensas oli koristekasvi. Minulle kerrottiin että Perun ja Bolivian intiaanit pureskelivat sen lehtiä nälän tunteen poistamiseksi, mutta Kolumbiassa sitä tapaa ei ollut. Sokeriruoko ja siitä tehty melassi tuoksui kaupungissakin kun tuuli sopivasti pohjoisesta ja idästä, trooppiset hedelmämehut jotka tehtiin pienissä katukahviloissa suoraan tilauksesta maistuivat taivaalle. Bob Dylan oli vaiennut ja kadulla soi Piper Pimienta ja salsa, boogaloo, boleros ja meksikkolaiset rancherat. Puheen rytmi oli nopeutunut, mutta ei kuitenkaan puertoricolaiselle tai kuubalaiselle tasolle; Calin paikallismurteessa oli lempeä, pehmeä, rauhallinen nuotti ja kukaan ei sinutellut ketään.
Hedelmiin oli helppo tehdä tuttavuutta, katutasollakin, mutta muu paikallinen ruoka oli vaikeampaa. Lehmän vatsanpeitteestä tehty soppa, mondongo, sai meidät poistumaan nopeasti keskikaupungin täysinäisestä ravintolasta: muiden asiakkaiden lautasilla lilluvat pienet vaaleat kennokuvioiset neliöt ja epäilyttävä tuoksu saivat meidät pakenemaan neniämme pidellen. Sancocho ei myöskään maistunut: puumaiset keittobanaanit, tikkuinen kassava, luteenhajuinen korianteri ja rasvaiset liha-tai kanapalat pahalta maistuvassa liemessä olivat ei kiitos. Masamorra, valkoinen keitetystä maissista tehty mönjä muistutti lähinnä oksennusta ja arepat, maissikakut, täysin mauttomia. Riisi oli tosin hyvää, irrallista, al dente-keitettyä, suolan ja pitkän sipulin kera, lisänä loraus öljyä. Liha oli täysin toivotonta: possunkyljykset ja kana menettelivät, mutta naudanliha oli sitkeää ja käppyräksi paistettua öljyssä. Lihaa ei riiputettu vaan aamuvarhaisella teurastettu ruho paloiteltiin ja myytiin samana aamuna. Kylmäsäilytys oli kallista ja sitä ei torimyyjillä ja teurastajilla ollut saatavilla. Liha oli taatusti tuoretta, varsinkin jos jaksoi käydä torilla ja teurastajalla aikaiseen aamulla ennenkuin kärpäset olivat heränneet.
Me teimme ruokaostoksemme ruokakaupassa, supermercadossa. Vuorottelimme mutta sekään ei ollut aivan vaivatonta. Mike piti ruuanlaitosta ja osti paljon vihanneksia. Kelly halusi hedelmiä ja kanaa. Kun minun veljeni vuoro oli tehdä ostokset niin kassit olivat täynnä makkaraa. Aguardienteä, olutta, röökiä, makkaraa.....hei missä on vessapaperi, salaatit, perunat, öljy ja riisi? Pavut ja linssit? Pihvit ja jauheliha?
Joka lauantai-ilta (Kolumbiassa lauantai oli ja on vieläkin, suurelta osaltaan työpäivä, joten perjantai-illat eivät olleet juhlimiseen soveliaita) meillä oli partyt. Sana oli lähetetty kulkemaan jo viikolla ja kaikki gringot (ja meitä oli paljon silloin Calissa: englanninopettajia, Vietnamin sotaa karkuun lähteineitä asevelvollisia, rauhanrakentajia (Kennedyn Alliance for Progress oli luonut nuorille amerikkalaisille mahdollisuuden liittyä Peace Corps-järjestöön ja tehdä kehitystyötä ympäri maailmaa), hippejä, seikkailijoita, taikasienien käyttäjiä ja yksi ja toinen jotka olivat löytäneet Kolumbian salatun aarteen: Santa Martan Kullan, kannabiskasvin joka kasvoi villinä pohjois-Kolumbian vuorilla. Psykedeeliset diskovalot pyörivät olohuoneemme katossa, lattialla tanssittiin In a Gadda da Vidaa hidastetulla kameralla, nojatuoleissa lojui enemmän tai vähemmän vaikutuksen alaisena olleita gringoja: jotkut poltteli kotitekoisia sätkiä, useimmat tosin vain kaupan marlboroja ja olimmekin esittäneet toivuksen kutsutuille vieraillemme että aseet ja marijuana jätettäisi kotiin: guaro (aguardiente, rommi, muut alkoholijuomat ) mukaan ja talo tarjosi perunalastuja ja jotain pähkinöitä tai joskus parempaa pikkusuolaista. Aina kuitenkin sattui että kolumbialaiseen tapaan kaverit toi kavereita ja kenenkään taskuja emme tutkineet.
Näihin aikoihin veljeni oli alkanut deittailemaan työtoveriaan, kaunista mestizotyttöä jolla oli kaikki etniansa parhaimmat piirteet: kuparinvärinen iho, tummat silmät ja melkein vyötärölle ulottuva paksu musta tukka. Leonor oli keskitasangon tyttäriä, mesoamerikka vahvasti piirteissä ja erittäin perinteellisesti kasvatettu. Hyvin koulutettu, harras katolinen, tietenkin liian hyvä hunsvotti-veljelleni ja eihän se kauaa kestänytkään, mutta juuri hänen ansiostaan tapasin tulevan mieheni. Se tapahtui Leonorin syntymäpäivän kunniaksi järjestetyillä juhlilla asunnossamme. Minun kavaljeeriksini oli kutsuttu mitäänsanomaton juippi jonka nimeä en edes muista ja jonka kanssa en voinut edes puhua; yhteistä kieltä ei löytynyt. Veljeni oli kutsunut juhliin myös Leonorin kurssitoverit, hyvät kaverit, jotka myös opiskelivat englanninopettajiksi Colombo-Americanossa. Yksi heistä oli ujohko, komea nuori mies joka haki minua tanssimaan ja lauloi korvaani guantanameraa....”olen vilpitön mies palmupuiden maasta” ja minä nauroin ” ei sellaisia olekkaan, äitini on varoittanut minua ”. Hän otti asiakseen osoittaa minun olevan väärässä, koko loppuelämänsä.
Mikään parkettien partaveitsi hän ei ollut, mutta en minäkään. Pikkuinen tytönsirpakka, jolla oli nopea kieli, peloton mieli, paljon fantasiaa ja nolla rytmitajua tapasi ”appelsiininsa toisen puoliskon” toisella puolella maailmaa. Särkynyt sydän alkoi pitkän, mutta tehokkaan parantumisprosessinsa. Elämäni räsymattoon kudottiin vanhoista tarvikkeista uusi, värikäs ja kaunis pitkä kappale.
Hän lähti kotiinsa puoli kaksi yöllä, kun kaikki kutsuvieraat olivat jo poistuneet. Hän otti hartioistani kiinni, suuteli minua ja sanoi hyvää yötä. Katselin huoneeni ikkunasta kun hän käveli yli Searsin tavaratalon parkkipaikan kohti Avenida de las Americasia vinkkaamaan taksia kotiinsa.
Tapailimme sporaadisesti seuraavan kahden viikon aikana. Kävimme elokuvissa, kotihipoissa hänen opiskelukaverinsa luona, kävelimme Calin katuja vain jutellen tai poikkesimme syömään jäätelöä Colavizzassa, Dari'ssa tai juomaan limonaadia missä tahansa katukahvilassa. Sitten sain kutsun häihin: hänen kurssitoverinsa meni avioon tyttöystävänsä kanssa ja minäkin pääsin mukaan kemuihin, Fabianin avecina. Seurasivat Colombon opettajan James Mc.Henneyn ja paikallisen seurapiirikaunottaren Jolien häät; James ja veljeni olivat hyviä kavereita ja minutkin kutsuttiin. Ostin pitkän leningin, yli kyynärpäiden ulottuvat valkoiset hansikkaat ja ja valkoiset korkokengät. Kampaaja tupeerasi tukkani komeaksi palloksi päälaelle. Koko sen syksyn deittailimme ja opetimme; hänkin valmistui kurssiltaan ja alkoi hakea töitä. Koska hän asui vielä kotona, mikä oli tavallista perheissä siihen asti kun pojat tai tyttäret menivät naimisiin ja perustivat oman kodin, niin hän elätti itseään paitsi isän ja äidin tuella myös antamalla yksityistunteja: espanjaa gringoille ja englantia kouluissa. Muutama tunti viikossa oli kaikki mitä tarvittiin: vapaa -aikaa oli runsaasti ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Elämäni ensimmäiset Halloween-juhlat pidettiin Colombossa, joka vaali amerikkalaisia perinteitä. Johtaja oli pukeutunut ampiaiseksi, veljeni roomalaisten legionaarien huostaan otetuksi kristityksi vangiksi ; Suomen lippu kaulassa oli osoituksena hänen roolistaan; Fabian oli roomalainen sotilas ja minä olin mustaan leninkiin ja tötteröhattuun pukeutunut noita. Emme voittaneet mitään palkintoa, mutta hauskaa meillä oli. Mustavalkoiset valokuvat bileistä ovat jossain kaappieni kätköissä vieläkin. Sinä syksynä tapahtui myös meidän kollektiivimme hajoaminen: Mike ja Kelly muuttivat ulos ja heidän tiensä erosivat ja me muutimme pois Edificio Residencias Nortesta pikkuiseen kahden huoneen asuntoon Juanambussa, korkealla vuoren rinteellä. Talon omisti vanha saksalainen pariskunta, jotka olivat jakaneet sen kolmeen: omaan tilavaan huoneistoonsa ja kahteen vuokra-asuntoon, joihin oli oma sisäänkäyntinsä. Sisäänkäynti oli sisustettu makuuhuoneeksi: minun makuuhuoneeni, josta oli ovi kylpyhuoneeseen ja keittiöön, keittio jossa oli tilaa ruokapöydälle ja olohuone, josta tuli veljeni huone. Olohuoneesta oli upea näköala yli aaltotiilikattojen aina Kuudennelle Avenidalle saakka. Kadun alapäässä oli vanhoja, tilavia koloniaaliaseen tyyliin rakennetuja taloja joissa oli puutarha ja joissa öisin kukkivat jasmiinit ja kamiat parfymoivat yöilman. Katu jonka loppupäässä uusi asuntomme oli oli todella melkein pystysuora; onneksi meillä oli nuoret, terveet jalat, koska muuten oli melkein pakko olla auto jos halusi asua niin korkealla. Naapurimme olivat ulkomaalaisia myös: istuimme joskus ulkorapuilla ja juttelimme heidän kanssaan: tyttö soitti kitaraa ja lauloi espanjaksi Malagueñaa samettiseen yöhön ja me istuimme veljeni ja Fabianin ja minkä tahansa seuralaisen jonka veli oli hinannut mäen huipulle mukanaan rapuilla ja romanssini laakson ladyn ja sen Kolombian joka oli vielä täysin tietämätön narkoista ja pabloescobareista, viattomuuden ajan Colombian kanssa vahvistui.


Näin joskus painajaisunia siitä että oli Suomessa ja minulla ei ollut rahaa matkalippuun pois. Lumen saartamana, peltoaukeilla ja metsikössä etsin jalanjälkiä lumessa, muta aina kun löysin jonkun polun pään se katosi kinokseen ja yön pimeyteen. Joskus oli Syvärannassa (varhaislapsuuteni aikaisessa jota ei ollut vielä jaettu) ja seisoin mummon porstuassa ulko-ovella ja yritin epätoivoisesti saada hakaa paikalleen, mutta se oli heikkotekoinen ja joku painoi sitä auki ulkoapäin. Tai sudet ulvoivat ovella. Yleensä sitten aina heräsin ennenkuin ovi petti tai sudet pääsivät sisälle.

Josefa, keski-ikäinen mustaihoinen siivojatar Choco-provinssista alkoi sitten käymään meillä kaksi kertaa viikossa pesemässä pyykit ja siivoamassa. Hän oli aina hyväntuulinen, teki puhdasta jälkeä ja lounaan meille samalla sivutöinään, istahti sitten kahvikupposen kanssa keittiön pöytään juttelemaan ja sytytti savukkeen, mutta laittoi palavan pään suuhunsa. Miksi, en tiedä vieläkään.
Joulun alla veljeni ilmoitti lähtevänsä kahden viikon safarille itäisille ruohotasangoille, los llanos orientales, jotka Colombia jakaa Venezuelan kanssa. Alue joka on laaja alkaa heti keskimmäisen kordilleran itäpuolelta ja jatkuu etelään amazoniaan ja sademetsiin, idässä Orinocoon ja Venezuela asuttuun keskiosaan saakka. Tasangot ovat vieläkin vain puolittain sivilisaation koskettamia: suuret karjatilat dominoivat ja hajanainen intiaaniväestö ja puoliveriset mestizot elävät omissa oloissaan trooppisen ilmaston ja luonnonvoimien kanssa sovussa tai niiden armoilla. Karjatilojen välillä on runsaasti ei-kenekään maata, muodollisesti se kuuluu valtiolle ja metsästäminen on suosittu harrastus ja huvi: riistaa oli vielä silloin runsaasti: capybaroja (chiguiroja) monien jokien ja purojen rannoilla, villisikoja syvemmällä metsiköissä, jaguaareja, gatos del monte, peuroja, kauriita. Sitä mukaa kun asutus levisi ja los colonos, mestiisit ja valkoiset espanjalaisten jälkeläiset, monet keskitasangon kaupungeista, kylistä ja maaseudulta, asettuivat asumaan ruohotasangoille riista väheni ja alkuperäisheimot jotka elivät metsästyksestä ja kalastuksesta siirtyivät aina vain syvemmälle viidakkoon, näkivät nälkää ja heidän lukunsa vähenivät. Karjatilallisten ja varastelevien, nälkäisten intiaanien kanssa tuli erimielisyyksiä ja tilanne huipentui kun eräs tilallinen järjesti lähistöllä asuville intiaaneille pidot: hän kattoi pitkän pöydän omalle pihalleen johon tuotiin paljon ruokaa ja paljon tulijuomaa; intiaanit tulivat vaimot ja lapset, vanhat ja nuoret pitoihin. Kun miehet olivat tarpeeksi humaltuneet ja lapset ja vaimot nukkuivat niin karjatilan palkolliset murhasivat heidät, joka ainoan. Tapaus oli niin groteski että vaikka tasangoila ei rikoksista paljon tehty numeroa ja ne hoidettiin tilallisten kesken omien lakien mukaan, niin lehdistö sai tiedon asiasta ja miten se sitten päättyi en enää edes muista. Itse ajattelin vain että voiko tällaista enää edes nykymaailmassa tapahtua. Sinisilmäisyyteni oli vallitseva olotilani silloin ja vielä ruusunpunaiset lasit kauapan päällisiksi.
Veljeni sa hänen ystävänsä, kolme kolumbialaista miestä lähtivät metsästämään ja minä valmistauduin viettämään joulua, ensimmäistä jouluani poissa Suomesta, poissa kotoa, Syvärannasta, äidin hoivista, yksin, kun koti-ikävä vihdoin iski. Poikaystävä soitti kahden aikaan aattona ja pystyin tuskin itkultani muodostamaan sanoja: en ollut ikinä tuntenut itseäni niin yksin ja niin kaukana kotoa kuin silloin. Puolen tunnin päästä poikaystäväni soitti ovikelloa ja minä pakkasin viikonloppulaukun ja lähdin joulua viettämään hänen kotiinsa.
Siitä joulusta jäi mieleeni tummansininen pyjama jonka sain lahjaksi tulevalta anopiltani ja autoajelu aattoiltana läpi jouluvaloin kaunistuneen kaupungin. Avenida Circunvalacionilla jossa oli puistomainen alue ja kaupungin vesilaitos rakennettiin joka joulu joulukylä jossa pienet veistokset saivat esittää Mariaa, Joosefia, Jeesuslasta, paimenia, enkeleitä, kolmea kuningasta tai tietäjää (Gaspar, Melchior ja Baltasar) ja koko Bethelemin kylää. Seimi oli keskipisteenä ja asetelmasta ei voineet puuttua härät ja aasit, lampaat ja muut kotieläimet. Koko upea asetelma oli runsaasti valaistu värivaloin ja suosittu kokoontumispaikka jouluaattona. Mekin kävimme katsomassa ja jatkoimme sitten matkaa ylös seuraavaa rinnettä näköalapaikalle, kaupungin perustajan, espnjalaisen conquistadorin Sebastian de Belalcazarin patsaalle. Patsaan juurelta avautuu näköala yli koko kaupungin pohjoisosan ja se oli silloin vielä turvallinen paikka öisinkin. Conquistador oli matkalla kohti Kolumbian ylätasankoa jossa huhujen mukaan oli se himoittu El Dorado, Kultainen Kaupunki, jota conquistadorit etsivät. Hän oli tappanut muulin kotisuedullaan Cordobassa ja paennut uuteen maailmaan välttääkseen rangaistusta ja elämää köyhyydessä Perusta hän oli tullut hevosen selässä, pieni ryhmä miehiä mukanaan perustaen kaupunkeja matkallaan: Santiago de Cali, 1536, oli vain yksi helmi ketjussa. Espanjalainen seisoo patsaan hahmossa vieläkin paikallaan: katsoen yli kaupungin, täydessä varustuksessa, osoittaen samalla sormellaan tietä Tyynelle Merelle.

Veljeni ja hänen seurueensa palasivat safariltaan. He olivat ampuneet paikallisen tilallisen palkitun siitoskarjun villisikana ja palasivat kotiin ilman eväitä ja köyhempinä kuin ennen lähtöä, tai sitten tasankojen miehet olivat huijanneet heitä ja vaatineet rahaa villisiasta siitoskarjuna.

Käytyään läpi sarjan enemmän tai vähemmän kevytkenkäisiä daameja, joita välillä osui useampikin samaan aikaan ja kun yksi lähti toinen oli jo tulossa sisään: minun makuuhuoneeni läpi oli sisäänkäynti ja joskus jouduin jopa pidättelemään vierailijoita ja jututtttamaan heitä että edellinen ehtisi saamaan edes vaatteet päälleen: keittiössä he kuitenkin viimeistään tapasivat. Veljeni oli alkanut tapailemaan oppilastaan Colombosta: siro, kaunis Adelfa oli suuresta perheestä kotoisin Restrepon pikkukaupungista, Vallen provinssin pohjoisosasta, kahvinviljelyalueelta ja ehtaa paisakansaa (paisa=antioquiaprovinssista, Medellin ja ympäröivät alueet). Perhe oli muuttanut Caliin turvaan La Violencia-levottomuuksien aikana jolloin vaeltelevat aseistetut miliisijoukot murhasivat väärään puolueeseen kuuluvia; väärä puoli oli joko konservatiivit tai liberaalit riippuen siitä kuka oli milloinkin niskan päällä. Poikaystäväni isoisä oli murhattu silloin myös: asesitetut miehet tulivat ovelle ja kysyivät mihin puolueeseen hän kuului. Hän oli liberaali, perheen perinteen mukaan ja sai kuulan otsaansa. Adelfan perhe oli alempaa keskiluokkaa, mutta nyt kun kaikki seitsemäntoista lasta olivat työikäisiä, niin elämä oli helpottunut. Adelfan äiti oli mennyt papin puheille sen jälkeen kun hänen neljästoista lapsensa oli syntynyt ja kaikki olivat lisäksi tyttöjä että jos hän saisi luvan käyttää ehkäisyä, kun heillä ei ollut varaa ruokkia niin suurta perhettä. Pappi ei antanut lupaa ja äiti synnytti vielä kolme lasta, nuorin olikin sitten se ainoa poika. Adelfa oli kansakoulunopettaja ammatiltaan mutta opiskeli iltatunneilla englantia koska hän aikoi hankkia itselleen gringon ja muuttaa USA:han, leveämmän leivän toivossa. Nyt hän oli löytänyt soveliaan gringon joka tulisi toteuttamaan hänen suunnitelmansa.
Me kävimme retkillä: patikoimassa, vuoristossa, uimassa kylmissä vuoripuroissa, piknikeillä nelistään. Mutta pääsiäisen tienoilla kun läksimme Tyynen Meren rannikolle Ladrillerosin rannalle viikonloppumatkalle Adelfa sai luvan ottaa sisarensa mukaan esiliinaksi. Menimme bussilla ensin vuorijonon yli Buenaventuran satamakaupunkiin ja sieltä sitten laivalla Ladrillerosiin jonka pitkään luulin sijainneen saarella, vaikka tosiasiassa se onkin vain hieman pohjoisemmassa samalla rannalla, mutta sinne ei ole maakulkuyhteyksiä.
Fabian oli ostanut pullon aguardientea satamassa ja se ei sitten myöhemmällä osoittautunut hyväksi ajatukseksi. Laivamatka kesti tunnin verran ja maihinnousu kalstajakylän rannalla oli ikimuistettava: kahta notkuvaa lankkua pitkin kävelimme rantaan, reppu selässä ja sandaalit käsissä. Ei suositeltavaa eläkeläisille, koska voi tipahtaa mereen jos on huono tasapaino. Mitään hotelleja emme paikalla nähneet: muutama lautahökkeli paalujen varassa, lattialautojen välissä puolen sentin rako mikä vei ajatukset niihin kaikkiin trooppisiin ötököihin jotka tulisivat yön aikana sisään imemään suomalaista verta. Onneksi en ollut silloin vielä tietoinen alueen anopheles-hyttyskannasta ja endeemisestä malariasta. Muutimme siis kolmeksi yöksi lautaiseen latoon jossa oli katto, lattia (?), seinät ja kaksi sänkyä. Meidän lähdettyämme myös kaksiosainen suomalainen kesäyöpuku, joka sinne unohtui.
Veljelläni oli omat ongelmansa. Tyttöystävä ja hänen sisarensa kantoivat reppunsa hänen varaamaansa huoneeseen, mutta yöpaikka hänelle löytyi rannan hiekalta; tytöillä ei ollut lupaa majoittaa poikaystävää samaan huoneeseen, ei edes esiliinan kanssa. Seuraavana aamuna hän sai vuokrattua oman hökkelin ja ongelma siltä osalta ratkaistu. Me kävimme ensin ”ravintolassa” syömässä iltapalaa, joka koostui kahdesta kuivasta arepasta, kupillisesta kuumaa kaakaota ja rasvaisesta makkarasta. Kävelimme rannalla jota oli laajalti: vaaleanharmaata laavahiekkaa ja valtameren tyrskyt jotka toivat ajopuita rantaan. Yö oli valahtanut meren ylle ja taivas tummentunut ja valkoiset vaahtopäät kaunistivat aaltojen huippuja. Rannalla oli paljon väkeä ja monet olivat tehneet nuotioita; kitarat, aguardiente ja laulu loivat tunnelmaa ja suurin osa turisteista oli Calista tulleita opiskelijanuoria. Fabian maisteli ahkerasti mukanaan tuomastaan aguardientepullosta ja tuli aina vain pahemmalle tuulelle. Myöhemmin hotellissamme alkoivat pitkät keskustelut erilaisesta kulttuuritaustastamme, siitä että hän ei ollut ensimmäinen mies elämässäni, että voisiko hän koskaan luottaa minuun. Se oli pitkä yö ja paljon asioita yritettiin selvittää, mutta päihtyminen ja kielivaikeudet eivät auttaneet asiaa. Lopulta hän nukahti ja minä makasin pitkään sängylläni miettien mitä kaikkea lattian rakosista voisi ryömiä sisään.
Seuraavana aamuna lähdimme aamiaiselle samaan ruokalaan: haaleaa maitokahvia, appelsiinimehua ja valkoista leipää. Pari kananmunaa kokkeliksi paistettuna tomaatin ja sipulin kera. Lounaalle luvattiin tuoretta kalaa: kalastajat olivat aamukalassa ja hyvällä onnella saisimme tuoretta merikalaa päivemmällä. Uimme meressä ja vesi oli lämmintä ja puhdasta. Makoilimme rannalla ja Fabian paranteli huonoa oloaan ja huonoa omaatuntoaan. Asiat olivat kuitenkin nyt puhuttu ja hän oli saanut omat murheensa pois sydämeltään. Minun aikaisempiin poikakavereihini ei koskaan viitattu sen jälkeen. Aloitimme alusta, tavallaan, samalta viivalta. Illalla istuimme ajopuista tehdyillä tulilla ja kuuntelimme laulamista ja kitaroita. Seuraavana päivänä seurasimme ryhmää muita nuoria oikopolkua viidakon läpi toiselle rannalle: matka ei ollut pitkä ja Ladrilleros oli vieläkin kauniimpi ja vieläkin enemmän luonnontilassa kuin Juanchaco, jossa hotellimme sijaitsi. Paluumatkalla kävelimme rantaa pitkin, pitempää reittiä ja pesimme suolaveden pois pienissä putouksissa jotka tulivat suoraan viidakosta. Sandaalini hajosivat tämän vaelluksen aikana ja jouduin olemaan lopun matkaa paljain jaloin, mikä ei ollut suuri ongelma. Poltin itseni pahasti auringossa ja kuumeilin monta päivää jälkeenpäin; olin laskenut väärin päiväntasaajan auringon kuumuuden ja kuvitellut että pohjarusketukseni pitäisi pintansa

Ehdin käydä sekä poikakoulussa Calissa että ala-asteella nunnien koulussa Yumbossa opettamassa englantia sen kevään aikana Yumboon minun oli mentävä bussilla ja kolme kertaa viikossa sain hankkeutua Calle Quincen trafiikki-infernoon kello vartin vaille viisi aamulla ollakseni Yumbon koulussa kello 7 a.m. Bussit olivat täpösen täynnä tehtaille menevää työväkeä; heitä seisoi rapuilla, riippui ovenkahvassa, jokainen millimetri tilasta oli täyteen tungettu ihmisten kroppia. Yritin aina löytää paikan ikkunan tai oven vierestä, ei keskeltä käytävää, koska inhosin iholleeni tulemista. Pio XII, jesuiittojen poikalyseossa Calissa elämäni oli toisenlainen inferno: murrosikäiset rikkaiden perheiden poikalapset tekivät parhaansa ärsyttääkseen, kiusatakseen, provosoidakseen minihameista gringaa ja minultakin loppui vieteri ja sanoin itseni irti, Poikaystäväni sai täydentää viransijaisuuttani ja hän saikin suuret kehut hyvästä työstään. Minä olin antanut kokonaiselle luokalle ala-arvoisen todistuksen ja syyksi sanottiin vanhemmille, että neiti Maryut oli eurooppalainen ja tottunut korkeampiin vaatimuksiin ja tiukempaan kuriin kouluissa ja että se oli aiheuttanut huonoa yhteistyötä oppilaiden kanssa. Minä olisin mielelläni antanut parempia arvosanoja jos joku olisi edes yrittänyt opiskella englantia sen sijaan että he vain kilpailivat huomiostani.
Opetin seurakunnan koulussa Yumbossa, jesuiittojen eliittilyseossa Calissa, papiksi opiskelevia seminaristeja Colombossa, aikuisia, lapsia, teini-ikäisiä, mutta etupäässä koululaisia ja nuoria aikuisia. Oma espanjankielentaitoni alkoi myös parantumaan nyt kun olin ahkerasti mukana työelämässä ja tapasin paljon ihmisiä. Fabianin kanssa olimme sopineet että puhumme englantia, koska hän tarvitsi nimenomaan sujuvuutta keskusteluun ja muutenkin nostaa tasoa. Vaikka hän oli muodollisesti valmis englannin kielen opettaja, niin häneltä puuttui käytännön valmiuksia ja me harjoiteltiin kielioppiakin, lähinnä Simon ja Garfunkelin tulkinnan El Condor Pasa säestyksellä. ”I'd rather be a sparrow than a snail, yes, I would, I surely would if I only could. I'd rather feel the earth between my feet I surely would. Minun toteemilintuni silloin vielä ei ollut kyyhkynen, jonka adoptoin paljon myöhemmin, vaan nopeasti siipiään räpyttelevä kolibri. Kolibrit ovat vähän kuin se proverbiaalinen kultaraha joka on kaikille mieleen. Ihmiset eivät laita kolibreja häkkeihin, niinkuin papukaijoja tai undululaatteja: niitä ei tarvitse vangita, koska ne tarvitsevat vain syöttöamppelin jossa on sokerivettä patiolle roikkumaan ja ne tulevat viihdyttämään kotiisi tuntikausiksi, parhaissa vaatteissaan. Sosiaalisia, värikkäitä, pirteitä lintusia jotka ovat kaikkien suosikkeja.

Thursday, January 11, 2018

Saapuminen II


Plaza de Caicedon (Cayzedo) n tuntumassa, pankkien ja virastorakennusten tuntumassa oli kauppoja ja notaareja, ravintoloita ja elokuvateattereita, toisella puolella virtasi Cali.joki, jossa oli silloin vielä vettä ja joka oli silloin vielä luonnontilassa. Joen toisella puolella oli etupäässä varakkaiden kortteleita, suuria vanhanaikaisia valkoisia taloja joissa oli aaltotiilikatot tai kattoterassit, etupihat ja puutarhat ja tontit rajattu muurein joiden päälle oli aseteltu lasisirpaileta tai rikkinäisiä pullonpohjia hidastamaan varkaiden öillisiä kiipeilyjä. Bougainvilleat ja oleanderit kukkivat, pihoissa kasvoivat palmut ja kokapensaat, jacaranda ja magnolia ja muut kukkivat puut, kuten guayacan antoivat väriä ja tuoksua, samoin jasmiinit, gardeniat ja camia (white ginger lily) sisäpihoilla ja koristepatioilla, vaaleisiin tai pastellinvärisiin esiliinoihin sonnustautuneet kotiapulaiset lakaisivat katua talojen edustalla. Pohjois-ja länsiosa kaupunkia oli viidettä tai kuudetta kerrosta; lännessä rikkaiden korttelit kiipesivät Andien alimmille hameenhelmoille ja vuorokauden keskiläpötilat olivat muutaman asteen alhaisemmat. Ulkomaalaiset suosivat näitä alueita. Pohjoiseen kaupunki päättäyi äkkiä Yumbon teollisuuskaupunkiin päin mennessä: sementti-ja selluloosatehtaat tuoksahtivat epämiellyttävästi ja pintavedet olivat käyttäkelvottomat edes kasteluvetenä.
Heti keskustan tuntumassa ja samalla puolella jokea oli vanha kaupunki, josta oli tosin enää jäljellä vain muutama kortteli vaatimattomia, mutta tilavia vanhanaikaisia koloniaaliseen tyyliin rakennettuja koteja, joissa oli pitkät laattatiilikäytävät ja pelargonioita ruukuissa ja Viidennen kadun toisella puolella olivat kukkulat joissa oli äkkijyrkät kadut ja paljon portaita ja näköala yli koko kaupungin. Talot olivat kuitenkin vaatimattomia, neljättä tai kolmatta verotusarvokerrosta ja mitä ylemmäs sokkeloista vuorenrinnettä meni sitä huonommassa kunnossa talot, jalkakäytävät ja valaistus ja sitä huonompi kerroin.
Plaza de Caicedosta heti etelään oli liikealue jossa olivat lähes kaikki suuret vaatekaupat ja kangaskaupat, monet niistä kaupungin turkkilais(libanolilais) vähemmistön käsissä. Alueella oli myös kaupunginteatteri ja tyylikäs vanha Aristi-hotelli. Liikealueen eteläpuolella oli Calin Kattila, johon meillä ei ollut asiaa. Kaupungin pahin slummi oli huumeiden, varkaiden ja punaisten lyhtyjen alue ja kaupungin kaikkein syrjäytyneimmät nukkuivat porttikäytävissä tai katukivillä. Kattila oli kaupungin suuri häpeätahra. Kattilan reunassa, suuren valtaväylän Carrera Quincen reunassa oli autojen varaosaliikkeet. Sinne kannatti käydä vilkaisemassa jos esimerkiksi autostasi oli varastettu pölykapselit; voit onnistua ostamaan omasi takaisin. Tai sitten sieltä lähetettiin varastamaan jostain muusta samanmerkkisestä pysäköidystä autosta pölykapselit, jotka sait sitten tulla hakemaan, halvalla, parin tunnin päästä. Me emme suosineet tätä liiketoimintaa.
Kaduilla joiden varsiin sai pysäköidä oli elävät parkkimittarit. Yleensä nuoria miehiä, joilla oli punainen säämiskä tai bandanna kädessä, jolla he viittoilivat ja ohjailivat parkkeeraavia autoja tyhjiin tiloihin. Pientä maksua vastaan he vartioivat autoasi kun kävit asioilla ja oli aina parasta maksaa sovinnolla. Ellet maksanut he voivat vahingoittaa autoasi tai sitten sait mennä autojen varaosaliikkeisiin ostamaan takaisin omat pölykapselisi.He omistivat kadut ja taistelu reviireistä oli ankara.
Keskikaupungilta etelään päin lähdettäessä oli siis ensiksi Kattila, huumeiden, rikollisuuden ja prostituution pesä ja Kattilan toisella laidalla varsinainen punaisten lyhtyjen korttelit.
Idässä olivat vanhat työläiskorttelit San Nicolas ja Alfonso López ja kaupunki levittäytyi Cauca-joelle saakka ja sen toiselle puolelle Juanchitoon ja Candelariaan. Kaikki köyhiä ja epäterveellisiä alueita ja turvattomia liikkua, etenkin öisin. Muutama kortteli etelämmäs niin ollaan alemman keskiluokan Alamedassa ja vihannestorilla ja etelään ja länteen kahden puolen Viidettä Katua aina vain uudemmalla ja korkeammalle luokitetulla alueella, ja vanha ja uusi San Fernando ja eteläkaupungin hyväosaisten korttelit, Tequendama, El Lido ja El Limonar härkätaisteluringille ja siitä etelään puutarhakaupunkiin ja Jamundin rajoille saakka. San Fernandossa oli jalkapallostadion ja kilpauima-allas, aivan lähellä Vega Brandt residenssiä. Kun tuli maali niin se kuului aina anoppilaan saakka.
San Fernandon talot olivat kaikki rakennettu yhden perheen asunnoiksi ja ne olivat seinästään kiinni seuraavaan; tämä oli rakennustapa jolla koko kaupunki oli rakennettu. Ainoastaan kaupungin pohjoisosassa oli yksi esikaupunkialue joka oli rakennettu amerikkalaiseen malliin ja jossa talojen välillä oli rako, mutta nämä olivat alempaa keskiuokkaa, eikä niiden verotusarvo ollut koskaan yli kolmannen kerroksen. Pohjoisten korttelien mahdollisuudet laajentua eteenpäin olivat heikot teollisuusalueen ja lentokentän läheisyyden johdosta. Aivan kaupungin eteläosassa, Jamundin tien varressa ja lähellä Pance-jokea ja Lilijokea oli Country Club jossa oligarkit pelasivat hevospooloa ja pitivät suuria juhliaan. He asuivat myös erillään tavallisesta kansasta klubin eteläpuolella sijaitsevassa puutarhakaupungissa, Ciudad Jardin, jossa taloilla oli paitsi vartijat ja muurit ympärillä suuret tontit, puutarhat, uima-altaat ja tenniskentät. Ciudad Jardinista hieman etelään oli Pance-joen retkeilykeskus kansalle: kirkasvetisessä purossa sai uida kuka tahansa ja sen rannoille sai tehdä nuotioita ja pystyttää teltan. Joen yli kulki riippusilta ja siitä lähti kävelypolku joka seurasi joenuomaa. Paikka oli erittäin suosittu piknikkikohde ja uimapaikka alemman keskiluokan ja alaluokkien perheille: koska se oli ilmainen se veti puoleensa kansaa. Rikkaammat eivät voineet tietenkään sinne mennä koska se oli ilmaista ja siellä tavallinen kansa eli omaa elämäänsä ja soitti radioitaan lujaa ja keitti kanasoppaa nuotiolla suuressa kattilassa ja ruskeita lapsia juoksi edestakaisin potkupallon perässä. Anopin ja apin suuri dilemma oli että heillä ei ollut paikkaa minne mennä: heillä ei ollut riittävästi varallisuutta country clubiin ja ”kansan” kanssa he eivät voineet näyttäytyä ilmaisilla uimapaikoilla. He istuivat kotona kuumina sunnuntai-iltapäivinä ja katselivat televisiosta matkailuohjelmia etenkin jos ne koskivat nojatuolimatkailua Euroopassa tai USA:ssa.
Uneliaasta provinnssikaupungista Cali oli kasvanut miljoonakaupunki 1900-luvun puolivälissä kun raaka sisällissota maaseudulla oli saanut suuren osan maaseudun väestöä etsimään turvaa numeroista ja pakkautumaan kaupungin laidoille mataliin majoihin, kertakäyttömateriaalista tai rakennusten purkujätteistä rakennettuihin mökkeihin, usein vallatulle maaperälle, ei-kenenkään maalle tai kunnan joutomaalle. Vesi johdatettiin itsetehdyillä putkilla kunnan vesijohdoista, sähkö tuotiin roikalla sähkölaitoksen verkostosta. Miehet hakeutuivat päiväpalkalla mihin tahansa töihin, naiset pesivät pyykkiä, hoitivat lapsia, siivosivat rikkaille rouville. Koko vuorenrinne täyttyi näistä hökkelikylistä ja joulunaikaan Siloén valot tuikkivat kuin Bethelemin kylä, mutta se oli vain näennäistä kauneutta. Pimeys valotuikkujen välillä oli paljon realistisempi kuva köyhyydestä. Lasi oli melkein tyhjä.
Toisen suuren ja äkillisen väestönkasvunsa Cali sai sitten sissisodan ja kartellien tuotua kuolemaa ja väkivaltaa Buenaventuraan ja muihinkin rannikon satamakaupunkeihin, joissa kartellit ja sissit taistelivat reviireistä ja huumereiteistä. Paramiltäärit tulivat sissien perässä ja afrokolumbialainen väestö joutui monen tulen väliin ja osa pakeni vuorijonon yli Caliin, jossa he asuttivat kokonaan uuden kaupunginosan, Distrito de Aguablancan, jossa asui sitemmin lähes miljoona sisäistä pakolaista Tyynen Meren rannalta ja viidakkokylistä.

Me liikuimme etupäässä jalan ja joskus takseilla, joilla ajeleminen oli halpaa. Majatalomme oli Kuudennen Avenidan alussa kaikki englannin instituutit olivat saman kadun läheisyydessä ja kävelyetäisyydellä. Alue oli Calin Zona Rosa, suosittu ja muodikas hengailualue, jossa oli runsaasti katuravintoloita, kauppoja, baareja ja kahviloita. Lähes kaikki ulkomaalaiset nuoret asuivat tai oleskelivat täällä kadulla ja sen paralleelilla ja muutamalla sivukadulla. Suuret kukkivat guayacan-puut (guaiacum)(Lignum vitae) ja vanhat jätticeibat (kapokkipuu) koristivat avenidan varsia, palmut ja kukkivat köynnökset asuintalojen etupihapuutarhoja. Yöilma kantoi tropiikin kukkivien pensaiden tuoksua. Kamia (valkoinen inkivääri) parfymoi ilman lännessä heti kuudennen avenidan takana Juanambun ja Santa Monica Altan kaupunginosissa. Kamia on yön kukka samoin kuin jasmiini ja tuoksukin muistuttaa jasmiinia.
Monet ulkomaalaiset jotka asuvat kaupungin parempiosaisten barrioissa, pohjois/etelä-akselilla, lännessä Juanambú, Normandía, Santa Rita ja Santa Teresita, idässä keskikaupunki. El Peñon ja San Antonio, etelässä Tejares, San Fernando,Tequendama ja Limonar, Jamundín kaupungin rajalla Ciudad Jardín ja Pance eivät koskaan astuneet jalallaan alempien kerrosten kortteleihin. Periaatteessa kaikki alueet Viidennestä kadusta itään olivat jo köyhien barrioita, mutta sen jälkeenkun Autopista Sur rakennettiin niin siitä tuli tavallaan uusi raja köyhien ja rikkaiden välillä.Viemäriverkosto ja pintavesien sekä likavesien poisto ja käsittely oli alkeellista ja joka kerta kun rankkasade yllätti niin kadut olivat täpötäynnä tulvavettä joka tuli puroina vuorilta alas kaupungin kaduille ja täytti kaikki viemärit ja katuojat ja kanaalit mitä oli kaivettu ongelman ratkaisemiseksi. Autot ajoivat syvässä vedessä ja pysähtyivät keskelle väylää kun virranjakajat kastuivat ja tiet olivat tukossa tuntikausia. Vesi nousi talojen autotalleihin, eteisiin, halleihin, olohuoneisiin: kaikki jotka kynnelle kykenivät olivat kantamassa huonekaluja ja mattoja toiseen kerrokseen tai ylemmäs jonnekin jos kerroksia ei ollut. Palkolliset ja vapaaehtoiset, kaikki joiden kädessä luuta vain pysyi (kuitenkin etupäässä vain naisväki) siirtämässä vettä paikasta toiseen ämpäreillä, pesuvadeilla, kattiloilla ja tietenkin luudilla, latiaharjoilla ja mopeilla.

Sanotaan että Santiago de Cali on vain ylisuureksi paisunut pikkukaupunki ja tavallaan se olikin totta, ainakin vuoteen 1971 asti, jolloin panamerkkalaisten urheilukisojen aiheuttamat rakennustyöt ja infrastruktuurin parannukset muuttivat suuresti kaupungin ulkonäköä ja toimivuutta. Seitsemänkymmentäluku oli yleisesti ottaen positiivisen ja rauhallisen kehityksen aikaa ja vaikka samalla aikaa köyhien barriot kasvoivat ja laajenivat, kiipesivät ylös Andien rinteille, kohti merta, itään Cauca-joelle ja sen toiselle puolelle kuumiin, liejuisiin höttömaihin, pohjoiseen Yumbon teollisuusalueen lähistöön missä ilma ei ollut hengityskelpoista ja vedet ja tuuli haisivat pahalle ja sitten kaakkoon kohti Jamundia, ”kirottua maata” jonne edistys ja aineellinen ja henkinen kehitys auttamattomasti pysähtyy; lieköhän jonkun nujerretun jamundi-intiaanipäällikön kirous joka edelleenkin lepää maan yllä.
Yhteiskunnallinen kerrostaminen palvelumaksojen ja kiinteistöverojen tasapuolistamisen takia teki mahdolliseksi sen että köyhilläkin oli sähkö, juokseva vesi, puhtaanapitolaitoksen palvelut sekä katuvalaistus. Jopa Aguablanca, jättiläismäinen slummi kaupungin itäosassa, jonne meikäläisellä ei ollut mitään asiaa edes päivänvalossa, jonne taksit eivät vieneet ja jonne poliisit eivät tulleet, nautti julkisista palveluista. Ainoastaan ”invasiones” valtaukset, laittomat hökkelikylät rinteillä ei-kenekään tai valtion maalla saivat itse järjestää vesi-ja sähköpalvelunsa. Toisaalta ja ajanmittaan, kerrostaminen (estratos= stratification) aiheutti sen että ihmisiin, barrioiden asukkaisiin, alettiin myös viittaamaan numerolla, Maaposti taas ei koskaan ole toiminut edes tyydyttävästi Calissa. Adpostal, valtiollinen postinkanto, joskus toi kirjeen perille, joskus ei. Kaikki lentoposti oli lentoyhtiön, Aviancan, hoidossa ja ulkomaanposti toimi paremmin kuin maaposti, mutta mitään arvopostia ei voinut heidänkään huostaansa antaa. Ulkomailta ei Kolumbiaan lähteviä postipaketteja tai kirjeitä voinut edes vakuuttaa.

Saapuminen



Cali, elokuu 1970

Santiago de Cali, Laakson Valtiatar, Taivaan Sivutoimisto, sijainti 3°25′14″N 76°31′20″W, korkeus 1018 metriä merenpinnasta, Andien läntisen ja keskimmäisen kordilleran välissä, sadan kilometrin päässä Tyynestä Valtamerestä oli juuri heräämässä uuteen päivään kun Ecuatorianan yölento Miamista, välilasku Panamassa, saapui Calipuerton lentoaseman kiitoradalle ja pysähtyi nytkähdellen ja matkustajat saivat luvan irrottaa turvavyöt ja ottaa tavaransa yläkaapeista, mikä sinänänsä oli melko tarpeeton ilmoitus, koska niin pian kuin jarrutus oli alkanut osa matkustajista oli jo irti vöistään ja kurottelemassa tavaroitaan ja heti kun kone oli pysähtynyt loputkin pomppailivat käytävällä repien matkatavaroitaan alas kaapeista. Lento oli ollut tapahtumaköyhä ja Panamasta muistin vain painostavan kuumuuden lentoasemalla ja hyvin tummia ja matalia päitä henkilökunnan joukossa ja matkustajatkin tummempia ja pienempiä kuin mihin olin tottunut. Nyt olimme kuitenkin perillä ja olin naattiväsynyt illan pakkaamisen, keskiyön lennon ja stressin jälkeen, mutta kun kävelin ahdasta käytävää veljeni ja hänen ystäväpariskuntansa perässä koneesta ulos, pieni olkalaukku hartiallani roikkumassa, tunsin saavani uutta energiaa kohtaamaan uutta maailmaa johon oli saapunut: aina tassut etunojassa kohti uusia seikkailuja. Alas metallirappuja aikaiseen aamuun, melassin ja savun tuoksuun, aamun viileyteen ja ääniin jotka kajahtelivat metallisina ja kirkkaina saapumishallissa. Siirtolaispoliisi vilkaisi vain kuin ohimennen maahantulolupaani, joka oli lentoyhtiön oma dokumentti: kaikki jotka saapuivat USAsta tai Kanadasta olivat tervetulleita vierailemaan maassa kolmen kuukauden ajan. Aikaa voi sitten jatkaa jos halusi olla kauemmin, tai siis sai ostaa lisää kolme kuukautta aina kerrallaan, mutta asia oli hoidettava ainakin viikkoa ennen kuin aika meni umpeen, koska muuten joutui maksamaan ensin myöhästymissakot ja sitten ostamaan uudet kuukaudet. Poliisi iski minulle silmää ja ojensi takaisin passini ”Bienvenida a Colombia, señorita”. Sitten haimme vaalean kermanvärisen keinonahkalaukkuni matkatavararakarusellista. Siinä olikin koko omaisuuteni, 12 kiloa kesävaatteita ja kenkiä halvassa pienessä matkalaukussani. Tulli vilkaisi laukkuni sisältöä ja käski siirtää pois edestään, ei tullattavaa. Matkatoverini seisoivat jo ulkona taksin vieressä ja odottelivat kun kannoin pienen laukkuni ulos lasiovista. Vuosi oli 1970 ja matkalaukuissa ei ollut vielä pyöriä.

Laakson raukea valtiatar kylpi vielä aamu-usvassa; aamuaurinko oli jo kiivennyt keskimmäisen kordilleran lumihuippujen yli mutta varjot ja usvaverhot roikkuivat vielä läntisen kordilleran yllä ja miljoonakaupunki oli laiskasti ja hitaasti heräämässä uuteen aamuun. Valkoisten haikaroiden parvi lehahti ilmaan sokeriruokoviljelmältä tien varrelta, kun rähjäinen taxi kiidätti meitä päällystettyä, mutta huonokuntoista tietä myöten kohti kaupunkia joka häämötti edessäpäin kymmenen tai viidentoista kilometrin etäisyydessä. Avonaisesta ikkunasta lehahtivat sisään tropiikin ja sokeriruon ja sen jalostamoiden tuoksut: melassi, raakasokeri ja bagazo, eli orgaaninen jäte joka savusi pelloilla. Vastaamme tuli ruokojuna, kymmenkunta kärryä jotka oli lastattu täyteen juuri leikattua ruokoa, kytketty toisiinsa ja koko roikkaa veti traktori. Ajoimme pitkään ruokojunan perässä koska ohittamiseen ei ollut tilaisuutta kapealla kaksiväyläisellä tiellä ja ennen kuin roikka oli kääntynyt pienelle sivutielle emme päässeet paljoakaan lähemmäksi vihreyden keskellä, laakson päässä häämöttävää valkoista, punakattoista kaupunkia.

Liikenne vilkastui sitä mukaa kun lähestyimme kaupunkia. Tienvierien maalaistalot, pysäkit ja pellot, ruokoviljelmät, macheteja vyöllään kantavat töihin menijät väistyivät ja laitakaupungin hökkelikylä, Juanchito Cauca-joen varressa tuli vastaan, sitten ajoimme siltaa yli joen, laitakaupungin ränsistynet korttelit jäivät taaksemme ja saavuimme päämääräämme, veljeni valitsemaan majataloon aivan kaupungin sydämessä, Cali-joen ja Kuudennen Avenidan kulmassa, Ortiz-sillan ja keskustan vieressä.
Casa del Viajero ei ollut mikään viiden tähden hotelli, tuskin edes yhden tähden. Tulimme sisään pimeään eteiseen, veljeni hoiti huoneen tilauksen ja saimme avaimen käytävän perällä suurehkoon huoneeseen jossa oli neljä sänkyä, pöytä, neljä tuolia ja suihkunurkka, jossa oli kylmävesisuihku ja repaleinen plastiikkaverho joka ainakin osittain antoi mahdollisuuden jonkinlaiseen yksityisyyteen. Vuoteet olivat puhtaat, torakoita ei näkynyt (päivänvalossa) montaakaan, lattia oli luututtu ja pyyhkeet olivat puhtaat. Vessa oli yhteinen, käytävässä. Olimme väsyneitä, mutta päätimme syödä aamiaista ensin ja jätimme matkatavaramme huoneeseen ja lähdimme etsimään aamiaista, joka löytyikin katukahvilasta aivan vierestä. Appelsiinmehu oli juuri tehtyä ja munakokkeli maistui hyvälle, samoin pehmeä, uunituore vehnäleipä.
Kävelimme joenrantaa, yli sillan kaupungin sydämeen, Plaza de Caicedo-torille jossa kirjurit istuivat puistonpenkillä ja kirjoittivat kannettavilla kirjoituskoneilla dokumentteja asiakkailleen, joilla oli toimitettavaa valtion virastoissa, pankeissa, vakuutusyhtiöissä, katedraalissa joiden koristeelliset ja jykevät parhaaseen uusempiiriseen tai republikaaniseen tyyliin rakennetut viisi-tai kuusikerroksiset rakennukset ympäröivät toria. Palmupuiden katveessa seisoivat kaupustelijat ja lottojenmyyjät ja huutelivat tarjouksiaan. Vanhat miehet istuivat penkeillä ja puhelivat keskenään. Nuoret naiset kävelivät työvaatteissaan puiston poikki piikkikoroissaan ja nuoret miehet huutelivat ja sihisivät heidän peräänsä. Vanhoja naisia ei näkynyt, ei edes keski-ikäisiä. Lapsia ei myöskään näkynyt keskikaupungin vilinässä. Latinalaisamerikkalainen kaupunkikulttuuri sykki täydellä sydämellä. Kaikki oli täysin normaalia, paitsi me, jotka olimme epänormaalius siinä kuvassa.

Wednesday, January 10, 2018

Alkulause I

Alkulause I

”ja nyt kun suloisen elämän lunnaat ovat eräytyneet maksuun ja hiukseni ovat alkaneet ohentumaan ja hampaani liikkumaan ja sokeriarvot seilaamaan, kädet jäykistymään ja vivelet tulehtumaan, verisuonet tukkeutumaan ja melkein kaikki mitä olen rakastanut on minulle kiellettyä onkin aika vetää nojatuli takkatulen äärelle, ottaa lapsenlapset polvelle ja alkaa kertoa heille tarinaani Minun Kolumbiastani. Paitsi että lapsenlapseni pelaavat samanaikaisesti ninjagoa tai dragonmaniaa tai chattailevat tyttöjen kanssa jossain prepuberteetti-sosiaalimediassa ja mummin tarinat eivät jaksa kauaa kiinnostaa... mutta painettu sana jää elämään ja sen aika tulee vielä”
Pirjo ”Paloma” Vega-Brandt
Marma, Älvkarleby, syyskuu 2017

Alku ja Loppu/Lämpimät tuulet Tyyneltä Mereltä

LEMPEÄT TUULET TYYNELTÄ MERELTÄ

Alku ja loppu

Lokakuun kelmeä aurinko kultaa pihan jonka keltaiset koivunlehdet peittävät ikäänkuin saaden vahvistuksen niistä. Porkkanat ovat vielä maassa ja samoin perunat jaa maa-artisokka ei ole ehtinyt edes kukkimaan vielä tämän kylmän ja sateisen kesän aikana. Eilen katselimme paikkaa pienelle kasvihuoneelle, kun haluaisin niin mielelläni kasvattaa kurpitsoja: hokkaidoa, pattypania ja muskottikurpitsaa, pari tavallista halloween-kurpitsaa ja kesäkurpitsaa pari tainta, mutta en ole onnistunut saamaan niitä valmiiksi saakka tässä ilmastossa vaikka aloitankin aikaiseen talvella esikasvatuksen sisätiloissa. Omenahillot on jo keitetty ja puolukat survottu ja pakastettu ja piirakkamustikatkin pakkasessa; kantarelleja on muutama kilo pikkupusseissa pakastearkussa ja kevätkukkien sipulit maassa hiekansekaisen mullan suojassa. Daalajoki virtaa uomassaan saarien keskellä ja sen lahti, vain 150 metriä talosta lainehtii syvänsinisenä ja nyt olisi aika mennä hakemaan vene pois ankkuripaikastaan ja tuoda se pihaan talvehtimaan ylösalaisin. Olemme valmistautuneet talven tuloon.

Tammikuu, 2018
Mies kävi ostamassa uuden lintulaudan talitinteille ja varpusille; sellaisen pieniaukkoisen talon joka laitetaan pylvään nenään ja johon harakat, varikset ja naakat eivät pääse. Aamukahvilla tai brunssilla kun istumme niin on mukavaa katsella pikkulintujen touhuja männyn oksilla kun ne käyvät nappaamassa jyvän kerrallaan ja menevät sitten syömään sitä pihamäntyihin.
Ikäänkuin hakevat noutopöydästä. Minä istun ja lasken pillereitä: nivelreuma on puhjennut ja siihen on agressiivinen alkulääkitys ja sitten kaikki ne muut...insuliinia on varmaan taas nostettava uudelleen ja verenpainetta tarkkailtava. Eilen kävellessä oli selvästi happivajausta ja jouduin pysähtelemään: pikku pakkanen ja kylmä viima Daalajoelta ei tietenkään parantaneet tilannetta. Siihen on vain yksi neuvo: enemmän kävelyä pikku pakkasessa. Ruokavalio on nyt kiristetty melkein äärirajalle siihen asti mikä vielä on siedettävää elämänlaatua: hiilihydraatit ja maito minimissä, hedelmätkin karsittu kolmeen päivässä. Joulumakeiset on piilotettu ja ruotuunpalautus alkanut.
Mies tutkii auringon säteiden osumista seinään ja iloitsee ensimmäisistä kevään merkeistä, tänään, tammikuun seitsemäs päivä. On helppoa olla hän; ikuinen optimisti, sunnuntailapsi, auringon ja valon lapsi.